Edustin 80-luvun lopulla päämiestä, jota syytettiin petoksesta. Oikeudenkäynnissä oli vuorossa todistajan kuuleminen, ja tiesin, että tunnistaminen oli keskeinen syy, miksi todistaja oli kutsuttu paikalle. Ennen kuin todistaja tuli sisään, siirsin jutun paperit asiakkaan eteen ja annoin hänelle kynäni. Itse pistin kädet puuskaan ja välttelin katsekontaktia todistajan kanssa.

Näin yksinkertaisilla toimenpiteillä sain huomion kiinnitettyä itseeni, ja todistajana toiminut ravintolan tarjoilija tunnistikin minut mieheksi, joka oli vuotta aikaisemmin maksanut oluen varastetulla pankkikortilla.

Tapaus nousi julkisuuteen vuonna 1994, kun Helsingin Sanomat haastatteli minua tunnistamiseen liittyvistä ongelmista ja kerroin tästä vanhasta tapauksesta. Aihe herätti runsaasti keskustelua, joka jatkui julkisuudessa vähän kärjekkäänäkin. Syyttäjä Ritva Santavuori syytti minua jopa todisteiden sotkemisesta.

Itse olin kovin tyytyväinen, että asia sai huomiota. Siihen aikaan tiedettiin yleisesti, että tunnistaminen oli täysin kelvotonta ja sääntelemätöntä. Henkirikosjutussa saatettiin raottaa sellin ovea ja näyttää todistajalle, että oliko tekijä tämä, tai tunnistusrivissä oli pelkkiä poliiseja ja yksi epäilty ilman kenkiä.

Asianajajaliitto teki samana vuonna Hesarin jutun kanssa oikeusministeriölle aloitteen, että tunnistamismenettelystä pitää saada omat säännökset esitutkintalakiin – ja näin tapahtuikin.

Valitettavasti laissa määriteltyä tunnistamismenettelyä sovelletaan tunnistamisessa edelleen aivan liian harvoin. En ole itse ollut yhdessäkään jutussa, jossa tunnistus olisi toteutettu lain mukaisesti, koska lain säännökset tunnistamisesta eivät ole poliisia pakottavia. Myös muita menettelytapoja voidaan käyttää, ja ne ovatkin vallitsevasti käytössä. Epäkohdat ovat laajalti tunnettuja ja poliisin ammattitaito on tunnistusasioissa valitettavasti aika horjuvaa.

Ideaalitilanteessa tunnistaminen tapahtuisi lain säädösten mukaisesti esitutkinnassa. Vakavissa asioissa oikea tapa on ryhmätunnistus, joka videoidaan. Videolta välittyy aivan eri tavalla vivahteita, kuten se, kuinka nopeasti todistaja tekee tunnistuksen ja miten hän reagoi nähdessään epäillyn.

Jos tunnistamiselle halutaan jotain näyttöarvoa, tunnistamista ei pitäisi missään tilanteessa tehdä enää oikeudenkäyntivaiheessa.

Minä vastasin

Markku Fredman, Helsinki
Asianajotoimisto Fredman & Månsson