Olin 2000-luvun puolivälissä asianajo-urani alkuvaiheessa, kun sain toimeksiannoksi halkomistoimitusta koskevan valitusasian. Keskenään riitautuneet henkilöt omistivat järven rannalla sijaitsevan tilan, jonka yhteisomistus haluttiin purkaa.

Halkomisen suorittanut toimitusinsinööri oli päätynyt ratkaisuun, jossa päämieheni olisi saanut haltuunsa käytännössä arvotonta metsikköä ja vastapuoli arvokkaan rantatontin. Tästä epäsuhdasta ei oltu myöskään määrätty riittäviä tilityksiä.

Valitimme halkomisesta maaoikeuteen. Kiinteistönmuodostamisoikeus ei ollut minulle lainkaan tuttu ala, joten hyödynsin valituksen kirjoittamisessa Veikko O. Hyvösen (1929–2018) alan perusteoksia. Hyvönen oli toiminut pitkään maa- ja vesioikeuden professorina Helsingin yliopistossa, ja hänen kirjojaan pidetään kiinteistönmuodostamisoikeuden Raamattuina. Siteerasin niitä hyvin laajasti.

Kun käsittely alkoi, puheenjohtaja kysyi paikallaolijat. Silloin vastapuolen avustaja ilmoitti olevansa Veikko O. Hyvönen. Olin siis perustanut argumenttini vastapuolen avustajan kirjoittamiin kirjoihin.

Muistan elävästi, kuinka siteerasin oikeudessa Hyvösen kirjaa. Hän vastasi, että en minä sitä noin tarkoittanut. Pysyin kuitenkin kannassani: näin tässä on selvästi sanottu.

Se oli hyvä oppitunti. Oikeudenkäynnissä vastapuoli yrittää joka kerta argumentoida sinut kumoon. Jos kokee olevansa oikealla asialla, ei voi alkaa kyseenalaistaa itseään, vaikka vastassa olisi kuinka suuri auktoriteetti. Eikä saa lannistua, vaikka vastapuoli on kaikesta eri mieltä kanssasi.

Voitin jutun. Asia palautettiin halkomistoimitukseen, tilitykset määrättiin uudelleen ja päämieheni sai toiselta kiinteistön omistajalta oikeudenmukaisen korvauksen.

Minä vastasin
Pia Bräysy, Helsinki
Asianajotoimisto DLA Piper Finland Oy