Kun lukuvuosi alkoi elokuun viime päivinä, toivotimme uudet opiskelijat tervetulleiksi korkean tason paneelilla oikeudenmukaisuudesta. Dekaanin paneeli johdatti miettimään, millaista opiskelua heillä on edessään, ja yliopisto-opetuksen muutoksia.
Omana opiskeluaikanani opetuksen peruskuvio oli luennot, kirjat ja tentti. Jotkut opiskelijat valitsivat näistä kaksi, kirjat ja tentin, mutta minä koin oppivani parhaiten luennoilla. Kun aloittelin opettajan uraani, oli vaikeaa ajatella tämän laatikon ulkopuolelta. Käytännössä sain opettaa prosessioikeuden oikeustapausharjoituksia, jotka olivat eräänlainen ongelmalähtöisen opetuksen varhaisversio. Nykyisen yliopiston rehtorin Sari Lindblomin pitämä ongelmalähtöisen opetuksen kurssi oli voimaannuttava: monipuoliset opetusmenetelmät olivat sallittuja, jopa suotavia. Pääasia, että opiskelijat oppivat. Vakaumukseni oli ja on, että tekemällä oppii.
Vakaumukseni oli ja on, että tekemällä oppii.
Nykyisin yliopistopedagoginen koulutus on edellytys uralla etenemiselle. Osana opetustaidon arviointia opetustehtävien hakijat määrittelevät oman opetusfilosofiansa. Oma määritelmäni lähtee konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä eli siitä, että opiskelija on aktiivinen oman osaamisensa rakentaja, ehkä jopa tiedon tuottaja. Opetusmenetelmät voivat mielestäni olla erilaisia, kunhan menetelmä palvelee opintojakson osaamistavoitteita ja soveltuu opetussuunnitelmaan, ryhmäkokoon sekä opettajalle.
Oikeustieteen opiskelijoiden subjektiivinen kokemus opiskelusta on muuttunut yllättävän vähän: paljon kirjoja, luentoja ja tenttejä. Tähän on yksi perustavanlaatuinen syy: niukat resurssit. Oikeustieteellisessä on selvästi eniten opiskelijoita opettajaa kohden koko yliopistossa. Sen vuoksi pakolliset aineopinnot opetetaan suurissa ryhmissä. Helsingissä käytetty sähköinen salitentti on reilu ja kustannustehokas tapa arvioida opiskelijoiden tietämystä, mutta se mittaa vain tietynlaista osaamista. Helsingissä pakollisiin opintoihin on tuotu oikeudellisten ongelmien ratkaisutaitoja kehittävää ryhmätyöskentelyä. Suurissa ryhmissä toteutettuna työmuoto on opettajille erittäin vaativa ja kuormittava, vaikka opiskelija-avustajat auttavat järjestelyissä. Kunnioitukseni työmuotoa toteuttavia opettajiamme kohtaan on suuri.
Koulutusta voidaan muuttaa aidosti osallistavaan ja monipuolisia valmiuksia antavaan suuntaan vain lisäämällä resursseja. Lisäresurssia ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Pikemminkin hallitusohjelma viittaa siihen, että halutaan lisää koulutuspaikkoja ilman resurssien lisäystä. Resurssien puutetta ei voi muilla konsteilla korvata, mutta opintojen suunnittelulla ongelmia voi lievittää. Tilasuunnittelulla voidaan tukea nykyaikaista pedagogiikkaa. Pedagogisella mielikuvituksella voi tehdä opetuksesta osaamistavoitteita palvelevaa, tehokasta – ja hauskempaa.
Moni opettaja elävöittää ja aktivoi luento-opetustaan erilaisilla pari-, ryhmä- ja yhteiskeskusteluilla. Valinnaisissa opinnoissa pedagogiikka on monipuolista. Esseitä kirjoitetaan paljon, samoin oppimispäiväkirjoja. Tarjolla on käytännön kursseja yhteistyössä asianajotoimistojen kanssa, samoin oikeustapauskilpailuja. Omilla kursseillani opiskelijat ovat viime vuosina tehneet ohjeistetusti Power Point -esityksiä, ja viimeksi tasa-arvo-oikeuden kurssilla tuotettiin podcasteja, joita voi käyttää myöhemmin oppimateriaalina.
Suurten opiskelijaryhmien kohdalla pedagogisen mielikuvituksen käyttö on haasteellista, mutta mahdollista. Myös osaamisen arviointia voidaan kehittää. Helsingin ja Tampereen lääketieteen koulutusohjelmassa on luovuttu numeerisista arvosanoista ja siirrytty arviointiin hyväksytty/hylätty. Oikeustieteessä näin radikaali uudistus ei liene mahdollinen monestakaan syystä, mutta hyväksytty/hylätty-asteikon laajempaa käyttöä voisi harkita esimerkiksi opintojaksoilla, jotka suoritetaan ryhmätöillä. Osallistuminen ryhmän työhön voidaan tarkistaa muillakin tavoin. Opetuksen kehittämisestä käydään tiedekunnissa jatkuvasti aktiivista keskustelua myös opiskelijoiden kanssa. Yhteinen tavoitteemme on mahdollisimman hyvä juristikoulutus.
