Miksi näit tärkeäksi kirjoittaa Auerin tapauksesta kirjan?

Kuten edesmennyt rikostoimittaja Jarkko Sipilä totesi, paraskaan dekkarikirjailija ei osaisi keksiä sellaisia juonenkäänteitä kuin Auerin jutussa on ollut. Ajattelin, että asian­ajajan näkökulma tapahtumiin voisi kiinnostaa ihmisiä. Kirjassa keskitytään asianajajan työhön ja siihen, miten sen koin.

Halusin tehdä kirjan, joka ei ole kuivan juridinen, vaan pikemminkin sellainen, jota ei haluaisi päästää käsistään ennen viimeistä sivua. Siksi kirjan varsinaiseksi kirjoittajaksi valikoitui erinomainen dekkarikirjailija Milla Ollikainen.

Toivon, että tapaus tutkittaisiin perusteellisesti, jotta vastaavilta virheiltä, olivat ne sitten mitä tahansa, vältyttäisiin tulevaisuudessa. Onnettomuustutkintakeskus olisi paras taho suorittamaan tutkinnan. Olen tätä jo aikanaan esittänytkin, mutta silloinen oikeusministeri ei ehdotukseeni tarttunut.

Tutkinta olisi mahdollista tehdä vieläkin. Se vaatisi valtioneuvoston pyynnön Otkesille, minkä jälkeen he pääsevät käsiksi kaikkiin tapaukseen liittyviin asiakirjoihin.

Mikä oli keskeinen oppi, jonka itse olet saanut tapausta hoitaessasi?

Juridisesti tapauksessa ei ollut mitään kovin erityistä, mutta aineistoa oli valtavasti. Toimin Auerin ainoana avustajana vuodesta 2009 lähtien kaikissa syytekokonaisuuksissa ja oikeusasteissa. En kadu mitään, mutta jos olisin tiennyt, kuinka iso urakka on kyseessä, olisin saattanut harkita kahdesti, tai ainakin ottaa itselleni avustavan lakimiehen. Olihan syyttäjiäkin nimetty neljä hoitamaan juttua.

Oman lisänsä toi tapauksen saama julkisuus. Median kiinnostus Ulvilan surmaa kohtaan oli valtaisa, ja otin tietoisesti sen roolin, että vastaan toimittajien kysymyksiin niissä raameissa kuin pystyn. Opin toimimaan median kanssa avoimesti, luottamuksellisesti ja molemmin puolin toisen työtä kunnioittaen ja arvostaen.

Kollegoille sanoisin kuitenkin, että tällaiseen toimeksi­antoon ryhtyessä julkisuus voi viedä runsaasti aikaa, jota ei katsota laskutettavaksi työksi.