Asia, josta ei hirveästi asianajajakunnan keskuudessa julkisesti tai välttämättä edes toimistojen sisällä keskustella, on asiakkaiden kohtaaminen. Esimerkiksi asianajajatutkinnossa opetetaan kyllä kirjelmien kirjoittamista ja oikeudessa esiintymistä, mutta opastusta perusasiakastyöhön pitäisi olla vielä enemmän. Kohtaamisella tarkoitan tässä ennen kaikkea sen kysymyksen (kenties jatkuvaa) selvittämistä, miten toimeksiantoa pitäisi hoitaa. Puhun tässä erityisesti rikosasioiden hoitamisesta, mistä varsinkin nuoret juristit ja asianajajat monesti aloittavat.
Eräs keskeinen asia rikosasioissa on näkemykseni mukaan tehdä asiakkaalle selväksi, että asianajaja on se, joka vastaa siitä, miten juttua hoidetaan. Tietenkin tämä tehdään asiakkaan kanssa yhteistyössä, mutta jos asiasta syntyy erimielisyys, voi tilanne johtaa toimeksiannon päättämiseen (ks. myös TO 5.9). Kun tämän kertoo asiakkaalle, tilanne yleensä ratkeaa. Tämä seikka ei kuitenkaan vaikuta aivan kristallinkirkkaalta kaikkien kollegoiden keskuudessa, vaan joskus törmää tilanteisiin, joissa asianajaja vaikuttaa toimivan enemmän postikonttorina asiakkaan näkemysten välittämisessä esimerkiksi tuomioistuimelle kuin varsinaisena asianajajana. Usein samalla ihan aidosti haitaten asiakkaan juttua, vaikka asiakas ei sitä edes itse ymmärtäisi.
Asianajaja siis vastaa jutun ajamisesta. Jos päämiehellä on vaatimuksia toimenpiteistä, jotka asianajaja tietää lopputuloksen kannalta merkityksettömiksi, tästä pitää sanoa. Emme voi ainakaan piiloutua ns. päätyyn asti ja todeta, että kun kirjelmässä lukee ”A:n näkemyksen mukaan”, niin me emme siitä vastaisi. Asiakas A:lla – oli hän suomalainen tai ulkomaalainen – kovin harvoin on syvää tietämystä esimerkiksi suomalaisesta rikosoikeudellisesta maksukyvyttömyysarvioinnista ja sen merkityksestä vaikkapa tahallisuuteen, joten miksi vastuutamme pitäisi jotenkin peitellä?
Asianajajalle maksetaan siitä, että hän tietää oikeuskäytännön, prosessin kiemurat ja osaa myös kertoa asiakkaalle, milloin jotakin asiaa ei kannata tehdä.
Asianajajien palkkioista käydään usein keskustelua. Palkkio onkin ainakin tavalliselle henkilöasiakkaalle usein varsin korkea. Tämänkin takia asianajajan pitäisi paitsi olla ylpeä osaamisestaan, myös tuntea vastuunsa. Asianajajalle maksetaan siitä, että hän tietää oikeuskäytännön, prosessin kiemurat ja osaa myös kertoa asiakkaalle, milloin jotakin asiaa ei kannata tehdä, vaikka se kuinka olisi asiakkaan mielestä hyvä ratkaisu.
Rikosoikeus on myös Suomessa muuttunut varsin kansainväliseksi. Monilla rikosasioita hoitavilla asianajajilla on ollut asiakkaita esimerkiksi anglosaksisesta oikeuskulttuurista, jossa saatetaan riidellä pienehköistäkin muotovirheistä. Suomalaisesta oikeusjärjestelmästä tiedetään toisaalta kovin vähän. Eräs ensimmäisistä asioista, joka vaikkapa USA:sta tulevalle asiakkaalle tulee tehdä selväksi, on se, että Suomessa poliisilla on (käsittämättömän) suuri itsenäinen toimivalta päättää syvälle perusoikeuksiin vaikuttavista seikoista, kuten kotietsinnöistä tai takavarikoista. Niistä voidaan kyllä riidellä, mutta yleensä vasta jälkikäteen, ja riitojen lopputuloksella harvoin on merkitystä varsinaisen rikosasian lopputuloksen kannalta.
On toisaalta ollut valaisevaa toimia avustajana monille yhdysvaltalaisille ja eurooppalaisille päämiehille. Kun asioita joutuu perustelemaan, palaa tietyllä tavalla koulun penkille.
Minusta meidän kaikkien tulisi tasaisin väliajoin ”palata koulun penkille” näissä asioissa ja ottaa oikeasti vastuu asioiden ajamisesta.