Olin taannoin haastateltavana Asianajajaliiton Pääkäsittelyssä-podcastissa. Julkaisun jälkeen korvaani osui kohta, jossa kuvasin olevani suhteellisesti vahvoilla tehtävissä, joissa aikaa on vaikkapa kymmenen sekuntia, mutta jos aikaa on puoli vuotta, veikkasin muiden ajavan edelle. 

Kylmä hiki nousi otsalle. Vievätkö asiakkaat haastattelun kuultuaan isot riitansa muualle hoitoon?

En sinänsä muista, että laajimmassakaan toimeksiannossa yksittäiseen työtehtävään olisi ollut puolta vuotta aikaa. Asiaa sen kymmenen sekuntia sulateltuani totesin myös, että tuon verran pitää asianajajankin uskaltaa sanoa.

Mainitsin kyseisessä haastattelussa suoraan myös asioita, joissa olen mielestäni hyvä, ja tällöin voi olla kohteliasta näyttää kolikon molempia puolia. Ja jos tunnistaa heikkouksiaan, osaa toivottavasti ottaa niitä myös tekemisessään huomioon. 

En tarkoita, että asianajajien tulisi alkaa painokkaasti avautua asiakkaille omista kehityskohteistaan, sillä ne eivät ensisijaisesti kuulu asiakkaan murehdittaviksi. On kuitenkin mahdollista, että mielikuvien varjelu menee liian pitkälle. 

Klassikkoesimerkkihän on palaveri, jossa kukaan ei kysy tärkeimpiä peruskysymyksiä, koska kaikki luulevat olevansa ainoita, jotka eivät vielä ymmärrä asiaa. On tärkeää uskaltaa nostaa esiin ne asiat, joita ei vielä kunnolla hahmota. Jos lähtötilanteessa tuo riittävästi esiin, ettei tunne jotain aihepiiriä, oppii todennäköisesti enemmän kuin peittelemällä asiaa. Juristin on osattava löytää oikeat vastaukset, mutta ensin tarvitaan oikeat kysymykset.

Sekä laatu että laatumielikuva ovat tärkeitä, mutta paras laatu edellyttää usein nimenomaan uskallusta tarkastella omaa tekemistään avoimesti. 

Keskeisimpiä vinkkejäni riitatoimeksiantoihin ja muihin pitkiin projekteihin on, että toimenpiteiden pitää toteuttaa suunnitelmaa. Ei ole riittävää, että eteen tulevissa käänteissä tehdään asioita, joita vastaavissa tilanteissa tyypillisesti tehdään. Aina pitäisi miettiä, millä reitillä on juuri tässä asiassa paras todennäköisyys johtaa haluttuihin lopputuloksiin. Yhtä tärkeää kuin suunnitelmien tekeminen on tällöin suunnitelmien muuttaminen, ja tässä voi piillä laadun sudenkuoppa. 

Suunnitelmien muuttaminen on ihmisille jo lähtökohtaisesti vaikeaa: suunnitelman toteuttamista jatketaan, vaikka käytettävissä olisi jo riittävästi uutta tietoa sen ymmärtämiseen, että suunnitelmaa kannattaisi muuttaa. Oma kynnys muutoksiin tulisi pitää mahdollisimman alhaisena. Jos tuntuu liian epämiellyttävältä todeta itselleen tai muille, että jokin asia olisi kannattanut tehdä aikanaan toisin, aiheelliset korjausliikkeet voivat jäädä tekemättä.

Kun mennään riittävän monimutkaisiin asioihin, sadan prosentin suoritukseen jää aina matkaa maailman parhaaltakin. Varsinkin jos hoitaa niin isoja asioita, että toistomääriä kertyy verkkaisesti, pitäisi opikseen yrittää ottaa niistäkin jutuista, joissa lopputulos itsessään on kiitettävä. Jos olisin asiakas, kysyisin toimeksiannon päätteeksi, mitä asianajaja tekisi nykytiedon valossa toisin, ja panisin painoa kyvylle ja uskallukselle arvioida asiaa objektiivisesti.

Kyse ei tarvitse olla virheiden etsimisestä, vaan valittujen vaihtoehtojen vertaamisesta siihen, mitkä muut ratkaisut olisivat olleet mahdollisia. Asiantuntija tekee parhaansa niillä tiedoilla, joita kulloinkin on käytettävissä. Terve ammatillinen itsetunto on kuitenkin myös turva sellaisiin tilanteisiin, joissa asiat ovat menneet oikeasti pieleen. Jos oman rajallisuutensa myöntämistä on harjoitellut jo aiemmin, voi olla helpompi nostaa kissa ajoissa pöydälle, jos kohdalle osuu vakavampi paikka. Näin voi säästyä itse tapahtunutta virhettä suuremmilta murheilta.