Olen nyt vuoden verran katsellut juristikoulutusta kokonaisvaltaisesti tiedekunnan sisältä. Olen aina tiennyt, että koulutusyksikköjemme tutkijat ja opettajat tekevät hyvä työtä, mutta vasta nyt näen kokonaisvaltaisesti, miten vaativaa se on. Opetuksen vaativuus on kasvanut sitä mukaa kuin pedagogiikka on muuttunut monimuotoisemmaksi, opiskelijat vaativammiksi ja yliopisto kehitysintoisemmaksi.
Helsingin yliopistossa toteutettiin vuosina 2016–2017 iso uudistus, joka oikeustieteessä tarkoitti ryhmätöiden tuomista oikeusnotaarikoulutuksen opintojaksoille. Suurten opiskelijamäärien vuoksi uudistuksessa on yhä kehittämisen varaa, mutta hieman toisistaan vaihtelevat toteutukset edistävät hyvin oikeudellisten ongelmien ratkaisutaitoja ja kykyä toimia ryhmässä. Opettajilta uudet työmuodot edellyttävät asiaosaamista, organisointi- ja suunnittelutaitoa sekä joustavuutta.
Valmistuvien juristien osaamiseen kohdistuu entistä suurempia odotuksia.
Opiskelijat ovat vaativia. He haluaisivat esimerkiksi yksilöllisempää neuvontaa, ohjausta ja palautetta, erilaisia suoritustapoja, arvostelun läpinäkyvyyttä sekä mukautuksia. Nämä ovat ymmärrettäviä toiveita, joista koituu opettajille lisätyötä. Opiskelijoiden ja opettajien tunnistamat kehittämistarpeet ovat monessa kohdin samansuuntaisia. Erityisesti palautteen antamista halutaan lisätä ja siihen kehitetään menetelmiä, mutta suurissa ryhmissä pienillä opetusresursseilla se on haasteellista.
Juristikoulutukseen kohdistuvat kehittämishaasteet ovat moninaisia. Opetus- ja kulttuuriministeriöstä viestitään, että opiskelijamääriä pitäisi lisätä. Totta onkin, että sääntely yhteiskunnassa on lisääntynyt ja monimutkaistunut sekä oikeudellisten palveluiden kysyntä kasvanut. On kuitenkin vaikeaa suhtautua näihin paineisiin innostuneesti, kun opettajamäärän suhde opiskelijoiden määrään on jo nyt yliopiston heikoimpia. Jos yhteiskunta tarvitsee enemmän juristeja, on koulutuksesta oltava valmis maksamaan.
Yhteiskunnallinen muutos tarkoittaa myös sitä, että valmistuvien juristien osaamiseen kohdistuu entistä suurempia odotuksia. Enää ei asiaosaaminen riitä, vaan tarvitaan suullisen ja kirjallisen viestimisen taitoja, kielitaitoa, ohjelmistojen käyttötaitoja, ryhmätyötaitoja, johtamisvalmiuksia, lainvalmistelu- ja suunnittelutaitoja sekä kykyä huolehtia omasta osaamisesta ja hyvinvoinnista. Turhaan ei julkisessa keskustelussa olla huolestuneita nuorten stressistä ja jaksamisesta. Työelämätaitoja voi oppia yliopistoissa monin eri tavoin ja erilaisilla opintojaksoilla, mutta yhteistä sellaisille opetusmuodoille on, että ne vaativat opettajaresurssia.
Yliopiston professorit ja lehtorit ovat hyvin motivoituneita työssään. Useimmille tärkein motivoiva tekijä on tutkimustyö, mutta he ovat myös innostuneita opettajia. Heidän tehtäviinsä kuuluu antaa korkeinta, tutkimukseen perustuvaa opetusta. Olisi hienoa, jos voisimme tarjota myös ammatissa toimiville juristeille, kuten asianajajille, erikoistumiskoulutuksia, mutta aika ei tahdo riittää.
Professoreita suorastaan revitään erilaisiin asiantuntijatehtäviin, eduskunnan valiokunnista kansainvälisiin järjestöihin. On todella tärkeää, että tutkimustieto vaikuttaa yhteiskuntien kehitykseen. Asiantuntijatyö kuitenkin kilpailee muiden työtehtävien kanssa kallisarvoisesta työajasta, vaikka se usein hyödyttää niin opetusta kuin tutkimustakin.
Mielestäni yhteiskunnan olisi aika havaita, että juristien koulutusta ei pidä lisätä vain sen takia, että se on halpaa ja korkeakoulutettuja tarvitaan parantamaan tilastoja. Tarvitsemme ammattitaitoisia juristeja, ja heitä kouluttamaan tarvitaan riittävä opettajakunta. Koulutus on väärä paikka säästää.
