Helsingin Vallilan kaupunginosan aivan eteläkärjessä, Hämeentien ja Mäkelänkadun vilkkaassa risteyksessä, sijaitsee talo, jonka julkisivua hallitsee suurin kirjaimin Musiikkiteatteri Kapsäkin nimi.

Ainoastaan vaatimaton kyltti takapihalla kertoo, että kulttuurikeskuksen yläpuolella hoidetaan ihmisten arkisempia asioita: riita- ja rikosjuttuja, pesänselvityksiä ja perinnönjakoja. Asianajotoimisto Fredman & Månsson on toiminut tällä paikalla vuodesta 2015 lähtien.

– Tässä on ollut aikanaan elokuvateatterin projektorihuone, asianajaja Markku Fredman, 62, esittelee paikkoja.

Toimistossa riittää yhdelle asianajajalle työtilaa, sillä Fredmanin yhtiökumppani Ulf Månsson eläköityi vuonna 2020. Jatkossa Fredman viettänee toimistollaan vähemmän aikaa, sillä hän aloitti elokuussa Helsingin yliopiston työelämäprofessorina. Tehtävä on kolmevuotinen ja osa-aikainen. Oikeustieteellinen tiedekunta odottaa Fredmanilta 40-prosenttista työpanosta verrattuna täysiaikaiseen professuuriin.

Itä-Helsingistä juristiksi

Fredman syntyi ja varttui Itä-Helsingissä. Puotilan lähiötä asutti nouseva keskiluokka eikä akateeminen ura tullut verenperintönä. Fredman oli perheensä ensimmäinen ylioppilas. Oikeustieteen opinnoista hän kiinnostui, koska ne tarjosivat ammattiin valmistavan yhteiskunnallisen tutkinnon.

– Tällaiselle epävarmalle lukiolaiselle se oli houkutteleva vaihtoehto, kun ei heti tarvinnut päättää, mitä haluaa isona tehdä.

Oli lähellä, että urapolku olisi johtanut täysin toiseen suuntaan kuin asianajajaksi.

Valmistumisensa jälkeen Fredman meni auskultoimaan ja toimi syyttäjän sijaisena Helsingissä. Hän haki ”kaikkia mahdollisia” lakimiespaikkoja, ja vähällä oli, että urapolku olisi johtanut täysin toiseen suuntaan kuin asianajajaksi. Fredman sai samana päivänä työtarjouksen sekä vakuutusyhtiöstä että asianajotoimistosta. Hän valitsi jälkimmäisen.

– Jos vakuutusyhtiö Tapiola olisi tehnyt päivää aikaisemmin ratkaisun, olisin saattanut valita toisin, tuore työelämäprofessori pohtii.

Fredman pääsi 1980-luvun lopussa nuorena asianajajana osaksi historiallista tapausta, kun hän edusti yhdessä maineikkaan asianajajan Heikki Salon kanssa Mikkelin panttivankidraamassa menehtyneen panttivangin omaisia. Kuutta poliisia syytettiin muun muassa virkarikoksista ja kuolemantuottamuksesta.

Helsingin Jakomäestä elokuussa 1986 alkanut panttivankidraama päättyi Mikkelin torille, kun poliisi avasi tulen panttivankien henkeä uhannutta pankkiryöstäjää kohti. Ryöstäjä ehti laukaista mukana olleet räjähteet, minkä seurauksena panttivankina ollut 25-vuotias Jukka Häkkinen sai surmansa.

Asia eteni lopulta korkeimpaan oikeuteen, joka tuomitsi vuonna 1993 poliisin Karhu-ryhmää johtaneen komisarion sakkoihin kuolemantuottamuksesta ja virkavirheestä. Tapaus vaikutti merkittävästi poliisien koulutukseen ja voimankäyttöön, arvioi keskusrikospoliisin rikostarkastaja Markus Terenius Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2015.

– Mikkelin oikeudenkäynti oli käänteentekevä. Suomessa vallitsi sitä ennen kulttuuri, ettei poliisi tee virheitä. Kovassa paikassa olleet palkittiin kunniamerkein. Kohtasimme käsittelyn aikana valtavaa painetta poliisin suunnalta, Fredman kertoo.

”Pienyrittäjän on pidettävä huoli siitä, ettei julkisesta profiilista tule liian kapea.”

Suurelle yleisölle Fredman lieneekin tunnetuin juuri rikosasianajajana, mutta hän itse vastustaa sitä kuvausta jyrkästi. Fredman kertoo hoitavansa mieluiten kuolinpesiä, isyysjuttuja, perinnönjakoja ja testamentin moitteita. Nuorille juristeille hän haluaakin välittää oppi-isänsä Heikki Salon ohjeet:

– Hän sanoi, että varsinkin pienyrittäjän on pidettävä huoli siitä, ettei julkisesta profiilista tule liian kapea. Heikki itse oli työoikeusjuristi, mutta Mikkelin tapauksen jälkeen häntäkin alettiin pitää rikosasianajajana.

Mahdollisuus tavata koko vuosikurssin opiskelijat

Akateeminen maailma on Fredmanille tuttu. Hän valmistui lisensiaatiksi 2011, väitteli vuonna 2018 oikeustieteen tohtoriksi ja on toiminut Helsingin yliopiston oikeustieteen dosenttina vuodesta 2019 alkaen.

Hän kertoo kiinnostuksen juridiikan akateemiseen tarkasteluun syntyneen hieman pakonkin edessä. Fredman valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1985, ja lähivuosina suomalainen oikeusjärjestelmä myllättiin perinpohjin: rikoslaki uudistettiin, käräjäoikeudet perustettiin ja prosessiuudistus muokkasi siviili-, rikos- ja hallinto-oikeudenkäyntien kulkua.

Fredman kuvaakin 80-luvun alkupuolta ”synkäksi hetkeksi” suomalaisen oikeustieteen opetuksessa.

– Oppikirjat olivat ikivanhoja, oppi jo valmiiksi vanhentunutta ja opetus huonoa. Olen joutunut valtavasti kouluttamaan itseäni, mutta toisaalta olen aina nauttinut uuden opiskelusta ja toisten kouluttamisesta, Fredman sanoo.

Työelämäprofessorina hän seuraa asianajaja Tuomas Lehtistä. Professuuri on Suomen Asianajajaliiton Säätiön ja Asianajajaliiton lahjoittama. Käytännössä Fredman järjestää oikeustieteen maisteriopintoihin liittyvän valinnaisen asianajajaoikeuden kurssin, jonka laajuus on viisi opintopistettä.

Lisäksi hän pitää yliopistolla oikeusnotaariopintoihin liittyvän pakollisen luennon asianajajaetiikasta. Luennon avulla Fredman tavoittaa käytännössä kaikki kolmannen vuosikurssin opiskelijat. Sitä mahdollisuutta hän odottaa innolla.

– Haluan varmistaa, että kaikki valmistuvat juristit Helsingissä saavat tehokkaan perustietopaketin asianajajuudesta. Mitä tarkoittaa asianajaja ja Suomen Asianajajaliitto? Mitä tarkoittaa esimerkiksi se, että asianajaja ei valehtele? Minusta tuntuu, että meidän ammattieettisiä sääntöjä ei aina oteta tarpeeksi vakavasti – että ne ihan oikeasti ohjaavat kaikkea toimintaamme, Fredman sanoo.

Kolmivuotiskaudella on tarkoitus järjestää myös kaksi graduseminaaria asianajajaoikeudesta.

”Uskon, että lopulta minä olen se, joka tässä eniten oppii.”

– Tehtävä on valtakunnallinen, eli osallistun alan opetukseen myös muissa oikeustieteellisissä tiedekunnissa. Tämä on se minimi, mitä minulta odotetaan, mutta sen näkee käytännön arjessa, mitä kaikkea muuta voin tehdä. Uskon, että lopulta minä olen se, joka tässä eniten oppii.

Fredmanin suunnitelmissa on jatkaa myös omaa tutkimustyötään ja päivittää vuonna 2020 julkaistu esitutkinta- ja pakkokeinolakien kommentaari vastaamaan uutta oikeuskäytäntöä. Hän toivoo pääsevänsä auttamaan nuoria juristeja heidänkin tutkimustyössään.

– Toivon, että opiskelijoiden keskuudessa syntyisi mahdollisimman laajaa kiinnostusta asianajo-oikeudelliseen tutkimukseen. Toiveenani on päästä ohjaajaksi opiskelijalle, joka haluaa tehdä aiheesta tutkielmansa, ehkä jopa väitöskirjan, Fredman sanoo.

Esitutkinta ja tuomioistuimet kriisissä

Markku Fredman on ollut uransa aikana hengästyttävän aktiivinen oikeuselämän kommentaattorina, kouluttajana, bloggaajana ja kirjailijana – normaalin arkityönsä lisäksi. Hän on toiminut niin Asianajajaliiton hallituksessa, Prosessioikeusyhdistyksen aktiivina kuin Asianajajaoikeuden killan kiltavanhimpanakin, ja kirjoittanut kymmeniä artikkeleita oikeudellisiin julkaisuihin ja sanomalehtiin

Hän ei pidättele sanojaan silloin, kun havaitsee puutteita suomalaisessa oikeusvaltiossa. Esitutkinta on hänen mukaansa ”kriisissä” ja poliisilla on liikaa valtaa päättää, minkälaisten juttujen tutkinta etenee ja minkä ei.

– Juuri eilen asiakas tarjosi juttua, jossa poliisi ei suostu tekemään esitutkintaa vainoamistapauksessa. Kyllähän se totta kai rapauttaa ihmisten uskoa oikeusvaltioon, kun kerron, että kokemukseni mukaan tällaisten juttujen eteneminen syytteiksi tai tuomioon asti voi olla hyvin lähellä nollaa.

Tuomioistuinten ruuhkiin Fredman ei odota ihmelääkettä. Hän uskoo, että lisää resursseja ei ole tulossa, vaan mahdollisesti tarjolla on jatkossa jopa nykyistä enemmän niukkuutta. Se johtaa väistämättä vain yhteen lopputulokseen: rimaa täytyy laskea.

– Se ei välttämättä tarkoita, että käytettäisiin vähemmän aikaa tuomioistuinten, poliisin tai syyttäjän työhön. Mutta kaikkea ei pystytä tekemään samalla tavalla kuin aikaisemmin, hän muotoilee harkiten tarkkaan sanojaan.

– Kun käräjäoikeuden todistelu jatkossa videoidaan, niin voitaisiinko myös tuomion julistaminen tallentaa, eikä perusteluja tarvitsisi saattaa kirjalliseen muotoon – varsinkaan, jos kukaan ei aio valittaa hoviin? Fredman pohtii.

– Kun tätä ikää on kertynyt, niin olen nähnyt monta uudistusta ja myös sen, miten niiden tavoitteista ollaan hiljalleen luovuttu.

Mutta mistä loputon kiinnostus ja intohimo juridiikkaa kohtaan oikein kumpuaa, Markku Fredman?

– Se vain kiehtoo minua, hän vastaa ja vaipuu mietteliääksi.

– Mutta kun muutaman vuoden päästä eläkepäivät häämöttävät, niin toisinaan tulee sellainen tunne, että onko sillä vähän liiankin suuri merkitys minulle. Osaanko tehdä sitten enää mitään muuta?

Vastaus saattaa löytyä veneeltä, jota Fredman säilyttää Kulosaaren satamassa. Sen voinee eläkepäivillä bongata Helsingin edustan saaristossa nykyistä useammin.

Ja ehkä sen kannelta ehtii kirjoittamaan ihan lyhyen bloggauksen tai mielipidekirjoituksen.