Vuosien varrella olen kuullut lukuisten lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden asianomistajien kertomuksia heidän elämästään väkivallan uhrina. Tuomioistuimessa nämä henkilökohtaiset ja yksityiset kertomukset muuttuvat julkisiksi, usein kuitenkin liian myöhään ja vain kapeasta näkökulmasta tarkasteltuina. Käräjäoikeuden salissa puhutaan lyönneistä, kuristamisesta, ruhjeista ja mustelmista sekä kiinnitetään huomiota kirjauksiin ja lääkärinlausuntoihin. Sen sijaan uhrin todellisuutta – valtasuhteita, jatkuvaa pelkoa ja elinpiirin kaventumista – sanoitetaan vain harvoin.
Rikosoikeudellinen arviointi kiinnittyy tiettyihin ennalta määriteltyihin kriteereihin. Näin tuleekin olla. Samalla on kuitenkin aiheellista kysyä, onko olemassa oikeudellisia keinoja, joilla yksityinen ja julkinen kertomus voisivat lähentyä toisiaan. Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuore selvitys pari- ja lähisuhdeväkivallasta käräjäoikeuskäytännössä piirtää esiin juuri tätä ristiriitaa. Selvityksen keskeinen havainto on, että lähisuhdeväkivaltatapauksissa nostetut syytteet menestyvät erinomaisesti: noin 94 prosenttia vastaajista tuomitaan. Samalla vain noin puolessa tuomioista huomioidaan, että väkivalta on tapahtunut pari- tai muussa lähisuhteessa, vaikka yli 10 vuotta sitten kansallisesti voimaan saatetun Istanbulin sopimuksen mukaan juuri lähisuhteen olemassaolo tekee pahoinpitelystä erityisen moitittavan.
Lähisuhteessa tehty pahoinpitely on vain harvoin yksittäinen teko. Usein lähisuhdeväkivalta on toistuvaa ja eskaloituvaa ja jatkuu vuosien ajan. Silti rikosprosessi kiinnittää huomion yhteen tekoon kerrallaan, paloittelee jatkumon yksittäisiksi ja irrallisiksi tapahtumiksi. Istanbulin sopimus edellyttää, että lähisuhdeväkivallan kontekstia tyypillisesti määrittävät seikat – osapuolten läheinen suhde, uhrin haavoittuvuus, menettelyn toistuvuus ja väkivallan tekeminen lapsen läsnäollessa – huomioidaan rangaistusta määrättäessä -raskauttavina seikkoina. Käytäntö osoittaa, että tuomarin harkinta-valta ei silti useinkaan johda lähisuhdeväkivallan erityisluonteen tunnistamiseen.
Direktiivi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumisesta sisältää Istanbulin sopimusta vastaavan velvoitteen huomioida lähisuhdetta määrittävät olosuhteet rangaistusta ankaroittavina seikkoina. Asianajajalle direktiivin voimaantulo tarjoaa entistä vahvemman oikeudellisen työkalun lähisuhdeväkivallan erityisluonteen esiin tuomiseksi rikosprosessissa. Suomen on saatettava direktiivi voimaan viimeistään kesäkuussa 2027.
Lähisuhdeväkivalta ei ratkea yksin tuomioistuimissa. Rikosprosessilla on kuitenkin ratkaiseva merkitys sille, millaisena ja kuinka haitallisena ilmiönä lähisuhdeväkivalta yhteiskunnassa ymmärretään. Ilman lähisuhdeväkivallan erityisyyden tunnistamista rikosprosessi jää väistämättä vajaaksi, eikä vastaa niihin ihmisoikeusvelvoitteisiin, joita Suomi on sitoutunut noudattamaan.
