Suomalaisen oikeusvaltion yksi tunnusmerkeistä on aina ollut, että jos valtio erehtyy – syyttää, tuomitsee tai vangitsee väärin – virhe korjataan täysimääräisesti. Viime aikojen kehitys viittaa kuitenkin toiseen suuntaan. Oikeusturvaa on alettu perusoikeuden sijaan tarkastella yhä useammin menoeränä, jota voidaan säätää valtiontalouden kulloistenkin tarpeiden mukaan.
Oikeusministeriössä valmistellaan parhaillaan lakimuutosta, jonka toteutuessa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle vapaudenmenetyksestä valtion varoista maksettavalle korvaukselle asetetaan katto. Hanke perustuu valtioneuvoston talouspoliittiseen linjaukseen ja sen virallisena perusteluna on estää kärsimyskorvausten muodostuminen ”kohtuuttoman suuriksi”.
Sanavalinta on paljastava: kohtuuttomuudesta puhutaan tilanteessa, jossa valtio on ensin riistänyt ihmisen vapauden perusteettomasti. Korvauskaton asettaminen ei käytännössä olisi oikeudellinen täsmennys, vaan poliittinen päätös siitä, että tietyn rajan jälkeen valtion virheestä maksettava korvaus ei enää kasva – riippumatta siitä, kuinka pitkäksi vapaudenmenetys venyy tai kuinka raskaat seuraukset siitä yksilölle aiheutuvat.
Vastaavasti oikeusministeriössä oli viime vuoden lopulla jo pitkälle valmisteltu hanke, jolla olisi leikattu valtion varoista maksettavia oikeudenkäyntikulukorvauksia tapauksissa, joissa syyte hylätään tai jätetään tutkimatta. Esityksen mukaan valtion varoista maksettava korvaus olisi näissä tilanteissa rajattu 120 euroon tunnilta (alv 0), kun aiempi kohtuulliseksi katsottu toteutunut korvaustaso oli keskimäärin 219 euroa (alv 0) tunnilta. Lisäksi esityksen mukaan yli 80 tunnin työ olisi korvattu vain erityisestä syystä, kun voimassa olevassa laissa työn enimmäismäärää ei ole rajoitettu. Esitys vedettiin lopulta oikeusministerin toimesta pois Suomen Asianajajien vastustettua sitä oikeusvaltiota vakavasti rapauttavana toimenpiteenä.
Samaan sarjaan liittyy viime kesänä paljon julkisuutta saaneen seksuaalirikosoikeudenkäynnin (Auer ja Ihle) yhteydessä valtakunnansyyttäjän esittämä väite puolustusasianajajien laskutuksen ”höttöydestä”. Puolustusasianajajien laskujen kohtuullisuus tulee voida saattaa ylempien tuomioistuinten arvioitavaksi, mutta arvostelussa odottaisi hieman kunnioittavampaa sävyä. Näin erityisesti, kun huomioidaan, että puolustuksen kanta osoittautui oikeaksi ja valtion syyte perusteettomaksi. Olennainen kysymys on: Mikä on kohtuullinen puolustautumiskustannus siitä, että oikeusmurhaa ei tapahtunut?
Suomen Asianajajat ymmärtää, että oikeuslaitos ei voi olla immuuni talouden realiteeteille. Keinot pitää kuitenkin valita niin, että ne eivät heikennä oikeusvaltion perusteita. Esimerkiksi nyt syksyllä tuomioistuimissa käyttöön otettava todistelutallenneuudistus sekä suunnitteilla oleva syyteneuvottelun käyttöalan laajentaminen ovat mielestämme perusteltuja uudistuksia. Oikeudenkäyntien keston ja kustannusten rajoittaminen sekä tuomioistuinlaitoksen rajallisten resurssien kohdentaminen mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ovat yleisesti hyväksyttyjä tavoitteita. Edellä mainitut keinot ovat niihin hyvin toimivia ilman, että ne vaarantavat yksilön oikeusturvaa.
