Ylen rikos- ja oikeustoimittaja Päivi Happonen oli joulukuussa 2025 Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa seuraamassa Anneli Auerin ja Jens Ihlen seksuaalirikosoikeudenkäyntiä. Syyttäjä alkoi käydä läpi syytteitä, joissa kuvattiin lapsiin kohdistuneita poikkeuksellisen raakoja tekoja.
Happosen sormet pysähtyivät näppäimistölle.
Kilpailevat mediat julkaisivat tietoja samaan aikaan, mutta Happonen ei ollut varma, sopivatko yksityiskohdat Ylen journalistiseen linjaan. Hän poistui salista ja soitti toimituksen johdolle.
– Kävimme läpi, millaisista yksityiskohdista oli kyse ja voimmeko kertoa niitä. Tiesin samalla, että kilpailijat laittoivat tekstiä ulos.
Yle hävisi hetkeksi nopeuskilpailun. Toimituksessa päädyttiin kuitenkin siihen, että osa yksityiskohdista oli tarpeen kertoa, jotta yleisö ymmärtäisi syytteiden vakavuuden. Juttuun lisättiin varoitus järkyttävästä sisällöstä.
Happonen kertoo tapauksesta, koska hän haluaa havainnollistaa, mitä journalistinen harkinta käytännössä tarkoittaa. Nopeus on tärkeää, mutta ei koskaan voi mennä vastuun edelle. Kiireen keskellä Happosen tärkein sääntö on yksinkertainen.
– Journalismissa tietojen oikeellisuus on aina tärkeää, mutta rikosjournalismissa se korostuu, koska kirjoitamme ihmisistä, joita epäillään tai syytetään rikoksista. Kun teen hetki hetkeltä -seurantaa oikeussalissa, jossa kuuntelen asianajajaa ja syyttäjää, ja jos minulta menee yksikin sana ohi, en voi julkaista heidän sanomaansa. Kaiken pitää olla oikein.
”Journalismissa tietojen oikeellisuus on aina tärkeää, mutta rikosjournalismissa se korostuu.”
Ensimmäinen skuuppi
Siilinjärveläislähtöinen Päivi Happonen ei vielä 11-vuotiaana tiennyt tarkalleen, mitä toimittajan työ tarkoittaa. Savon Sanomien toimittaja ja kuvaaja saapuivat perheen silloiseen kotiin tekemään lehtijuttua Happosen isästä, ja jokin ammatissa alkoi kiinnostaa.
– Seurasin heidän työskentelyään ja ajattelin, että tuo voisi olla aika mukavaa työtä. Joku siinä hetkessä vaikutti minuun, hän kertoo.
Myöhemmin toimittajan työssä viehätti juuri mahdollisuus selvittää asioita. Rikosjournalismin pariin Happonen päätyi osittain sattumalta, kun Ylestä aukesi rikostoimittajan paikka ja Happoselle tarjoutui mahdollisuus kokeilla tehtävää. Ala vei nopeasti mukanaan.
Erityisesti hän muistaa ensimmäisen oman uutisensa eli skuuppinsa. Vuosi oli 2004, ja Helsingin poliisi oli ottanut kiinni useita ihmisiä tapauksessa, johon liittyivät Venäjän suurlähetystön työntekijät ja paritusepäilyt. Happosen uutinen levisi nopeasti muihin medioihin.
– Muistan edelleen, miten hienolta se tuntui. Olin onnistunut saamaan oman uutisen uran aika alkumetreillä. Sama tunne tulee edelleen.
Omien uutisten etsiminen on yhä yksi rikostoimittajan työn keskeisistä tehtävistä. Se tarkoittaa tiedon kaivamista, lähteiden rakentamista, asiakirjojen tutkimista ja joskus pitkää selvitystyötä ennen kuin mitään voidaan julkaista.
Kun Happonen aloitti, Ylessä rikosjournalismia teki käytännössä yksi erikoistoimittaja. Nykyään rikos- ja oikeusjuttuja tehdään myös aluetoimituksissa, ja Helsingissä niitä tekee neljän toimittajan ryhmä. Se mahdollistaa päivittäisen uutisseurannan lisäksi myös laajemmat jutut, jotka eivät ole sidottuja yhden päivän uutistapahtumiin.
– Isommissa suomalaismedioissa on mielestäni edelleen hyvät mahdollisuudet tehdä laadukasta rikos- ja oikeusjournalismia. Se kuitenkin vaatii, että toimittajat tuntevat aihepiirin ja myös toimituksen johto ymmärtää, että tähän kannattaa käyttää aikaa ja ihmisiä.
Nimen julkaiseminen on aina harkintaa
Rikosjournalismin erityispiirteisiin kuuluu jatkuva punninta siitä, mitä yksityiskohtia yleisölle on perusteltua kertoa.
Esimerkiksi epäillyn tai syytetyn nimen julkaisemiseen ei Ylessä ole yhtä automaattista sääntöä. Ratkaisu tehdään tapauskohtaisesti ja siinä arvioi-daan muun muassa henkilön yhteiskunnallista asemaa, rikosepäilyn vakavuutta ja rikosprosessin vaihetta.
Tuomion kohdalla kahden vuoden ehdoton vankeusrangaistus on yksi julkaisemista puoltava seikka, mutta sekään ei tarkoita, että nimi automaattisesti kerrottaisiin.
Sosiaalinen media on tehnyt harkinnasta entistä monimutkaisempaa. Rikosepäilyn kohteena olevan henkilön nimi saattaa kiertää verkossa jo kauan ennen kuin journalistinen media on päättänyt julkaista sitä. Happosen mielestä tämä ei vähennä median vastuuta – pikemminkin päinvastoin.
– Somessa voidaan kirjoittaa mitä tahansa. Siellä voi kiertää oikea tai väärä nimi. Kun me julkaisemme tiedon, sen pitää olla tarkistettu ja meidän pitää pystyä perustelemaan, miksi kerromme asian juuri siinä vaiheessa.
Joskus tunnistettavuuden raja tulee vastaan ilman nimeäkin. Kun ihmisestä kerrotaan riittävästi yksityiskohtia, yleisön voi olla helppo päätellä, kenestä on kyse. Siksi toimituksessa keskustellaan myös siitä, voiko jutussa kertoa esimerkiksi paikkakunnan tai muun yksityiskohdan ilman, että henkilö muuttuu käytännössä tunnistettavaksi.
– Joudumme miettimään jatkuvasti, missä kohtaa tietoa on liikaa. Se kuuluu tähän työhön.
Juttu seurataan loppuun asti
Jos media kertoo näyttävästi rikosepäilystä, sen on Happosen mukaan huolehdittava myös siitä, että prosessin lopputulos kerrotaan. Jos syytteet hylätään, uutinen ei voi jäädä pieneksi maininnaksi verkkoon sen jälkeen, kun alkuperäinen epäily on kerrottu suurelle yleisölle.
– Jos olemme kertoneet puoli yhdeksän uutisissa, että henkilöä epäillään tai syytetään, pyrimme kertomaan samassa lähetyksessä myös sen, jos syytteet myöhemmin kaatuvat.
Ylen rikos- ja oikeustoimituksessa pitkään jatkuvia prosesseja seurataan järjestelmällisesti. Seurantakalenterissa voi olla yhtä aikaa 100–150 tapausta. Kun rikostutkinnasta tehdään ensimmäinen uutinen, tapaus kirjataan seurattavaksi. Sen jälkeen toimitus tarkistaa tutkinnan etenemistä, syyteharkintaa, mahdollista oikeudenkäyntiä ja lopulta tuomiota.
Tuomioistuinten pitkät käsittelyajat tekevät tästä entistä tärkeämpää. Joskus vuosia aiemmin alkanut tapaus roikkuu seurannassa edelleen. Vuosien aikana yleisö ehtii unohtaa tapauksen -yksityiskohdat, mutta ihmiseen yhdistetty rikosepäily voi jäädä mieleen.
Lähteitä ei rakenneta somessa
Journalisteille henkilökohtaiset lähteet ovat edelleen tärkeitä. Luotettava lähde voi auttaa tarkistamaan tiedon tai antaa vinkin asiasta, jonka yhteiskunnallisen merkityksen hän katsoo niin suureksi, että sen pitäisi tulla julki.
Sähköiset vihjekanavat ovat tuoneet rinnalle uusia tapoja saada tietoa, mutta ne eivät ole korvanneet henkilökohtaisia suhteita.
Niiden rakentaminen on kuitenkin Happosen mukaan muuttunut vaikeammaksi. Viranomais-organisaatioissa suhtaudutaan aikaisempaa varovaisemmin yhteydenpitoon median kanssa, ja pelko tietojen ”vuotamisesta” voi tehdä ihmisistä pidättyväisempiä.
Samalla toimittajat ovat käyneet viranomaisten kanssa keskustelua julkisuusperiaatteen tulkinnasta. Happonen nostaa esiin tilanteita, joissa esitutkinta-aineistosta on salattu epäillyn kuuluminen järjestäytyneeseen rikollisryhmään tai tietoja henkilön radikalisoitumisesta.
Happonen muistuttaa erosta tiedon saamisen ja tiedon julkaisemisen välillä. Se, että toimittaja saa haltuunsa asiakirjan tai tietää jonkin yksityiskohdan, ei tarkoita, että kaikki tieto päätyisi uutiseen.
Myös asianajajien kanssa keskustelu on Happoselle osa päivittäistä työtä. Yhteydenpito alkaa usein jo esitutkinnan aikana ja jatkuu mahdolliseen oikeudenkäyntiin asti.
– Asianajajat ymmärtävät nykyään aika hyvin, että päämiehen puolesta kannattaa usein lausua jotakin.
Happosen näkökulmasta kyse on uutisoinnin tasapainosta. Jos poliisi tiedottaa rikosepäilystä ja epäillyn puolustus ei kommentoi mitään, julkisuuteen välittyy väistämättä vain toinen puoli tapahtumista. Jo tieto siitä, kiistääkö päämies epäilyn tai syytteen, voi olla journalistisesti olennainen.
– Toimittajana voin vain toivoa, että kysymyksiin vastattaisiin mahdollisuuksien mukaan edes jotenkin, jotta molempien osapuolten kannat tulevat esiin, Happonen vetoaa.
”Asianajajat ymmärtävät nykyään aika hyvin, että päämiehen puolesta kannattaa usein lausua jotakin.”
Media tarvitsee yleisönsä
Rikos- ja oikeusjournalismilla on Happosen mielestä tärkeä sivistävä tehtävä. Tavallinen kansalainen ei välttämättä tunne rikosprosessin eri vaiheita tai ymmärrä, mitä esimerkiksi epäiltynä oleminen juridisesti merkitsee. Oikeudenkäynneistä raportoimalla media näyttää konkreettisesti, kuinka järjestelmä toimii: mitä syyttäjä tekee, mikä on puolustuksen tehtävä ja miten tuomioistuin arvioi asiaa.
– Rikoksista myös jäädään kiinni. Sekin on tärkeä asia kertoa.
Rikosjournalismin tulevaisuudesta Happonen ei ole huolissaan ainakaan yleisön kiinnostuksen puolesta. Rikosjutut keräävät lukijoita, ja true -crime -ilmiö elää vahvana kirjoissa ja podcasteissa.
Yksi asia journalistin työssä on muuttunut: Tärkeän jutun tekeminen ei enää yksin riitä. Yleisö pitää saada myös avaamaan se.
Happonen kertoo joskus esitelleensä syyttäjille erilaisia uutisten otsikkovaihtoehtoja ja selittäneensä, kuinka uutisia nykyään tarjotaan yleisölle. Yksi kuulijoista kysyi, onko uutistoiminta muuttunut pelkäksi viihteeksi.
Ei ole, Happonen vastasi. Kyse on siitä, että journalismilla on vaikutusta vasta, kun se tavoittaa ihmisiä.
– Jos teemme tärkeän jutun oikeudenkäynnistä eikä kukaan lue sitä, ei siitä ole paljon hyötyä.
Päivi Happonen
- Yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta 2002
- Toimittaja Ylen Kuningaskuluttaja-ohjelmassa 1994–2000
- Kotimaan toimittaja Ylen uutistoimituksessa 2000–2004
- Rikos- ja oikeustoimittaja Ylen uutistoimituksessa 2004–
- Oikeustoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtaja 2022–
