Riita-asioiden oikeudenkäyntikulut ovat nousseet oikeuspoliittiseen keskusteluun, eikä uudistustarpeesta liene juuri erimielisyyttä. Oikeusministeriö laati 2021 pitkän listan uudistusmahdollisuuksista. Nyt luonnoksessa hallituksen esitykseksi ehdotetaan kuitenkin vain velvollisuutta ilmoittaa yksityishenkilö-asiakkaalle arvio ja erittely kuluista ennen oikeudenkäyntiä sekä tuomioistuimelle mahdollisuutta viran puolesta puuttua kohtuuttomiin kuluvaatimuksiin. Ehdotuksia voidaan pitää oikean suuntaisina, mutta on epävarmaa, onko niillä toivottua vaikutusta.
Kuluarvio auttaa päämiestä ennakoimaan omat kulunsa. Muutos ei ole suuri, sillä päämies voi jo nyt tiedustella kuluarviota ja moni asianajaja antaa arvion oma-aloitteisesti, erityisesti jos ennakoi kulut suuriksi. Ehdotus ei auta ennakoimaan vastapuolen kuluja, jotka ovat oleellinen osa kuluriskiä.
Suomi erottuu vertailussa sillä, että korvausvelvollisuudella ei ole ylärajaa.
Ehdotin kaksi vuotta sitten, että riita-asioissa vastapuolen kulujen korvaamisessa siirryttäisiin käyttämään samaa standardia kuin julkisen oikeusavun asioissa. Toisin sanoen päämies ja avustaja sopisivat veloituksesta kuten nytkin, mutta jos päämies häviäisi, vastapuoli velvoitettaisiin korvaamaan kulut samalla tasolla kuin jos päämiehellä olisi ollut maksuton oikeudenkäynti. Voittanut päämies voisi siten joutua maksamaan avustajansa palkkiosta julkisen oikeusavun standardin yli menevän osan.
Totesin itsekin ehdotuksen olevan liian radikaali. Kun teetin opiskelijoilla harjoitustehtävän oikeudenkäyntikuluista, yksi opiskelija kirjoitti: ”mikäli tuonkin kaltainen ehdotus on ’liian radikaali’, niin kuinka voimme ylläpitää haaveita siitä, että valtio kykenisi toteuttamaan toimivampaa oikeudenkäyntimenettelyä?” Tämän kommentin rohkaisemana toistin ehdotukseni tässä.
Korkein oikeus on positiivisessa sävyssä tuonut esiin tavanomaisia oikeusriitoja koskevan kulusääntelyn, kulutaksan, mahdollisuutta. Tämä ei ole järjestelmällemme vieras ajatus, sillä oikeudenkäyntikulujen suuruus on jo nyt laajalti säännelty. Sääntelyn piiriin kuuluvat oikeusapua saavien kulut, mukaan lukien itse maksavat asiakkaat, rikosasian puolustajan ja uhriavustajan palkkiot sekä summaaristen perintäasioiden kulut. Oikeusturvavakuutuksissa kuluja säännellään vakiosopimusehdoilla.
Nykyiseen oikeusapujärjestelmään siirryttiin 2000-luvun alussa painottaen oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tavoitteena oli kasvattaa oikeusapuun oikeutettujen kansalaisten osuutta. Järjestelmää ei ole pitkään aikaan asetettu kyseenalaiseksi, joskin palkkioiden suuruudesta käydään keskusteluja.
Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tulee olla myös riita-asioiden kulusääntelyn perusta, mukaan lukien velvollisuus korvata vastapuolen kulut. Euroopan unionin maissa on käytössä joko lakisääteinen taksoitus tai tuomioistuimen harkinta vastapuolen kulujen korvaamisessa täydennettynä ohjeistuksella. Suomi erottuu vertailussa sillä, että korvausvelvollisuudella ei ole ylärajaa. Oikeusministeriön ehdotus lähentäisi Suomea tuomioistuimen harkintaan nojaaviin maihin, joskin ehdotettu harkinta eli kohtuuttomien kulujen alentaminen ei anna kovin suurta harkinnanvaraa.
Taksajärjestelmä olisi aivan uusi ja vaatisi pitkällistä valmistelua. Siitä ei olisi apua tilanteeseen moneen vuoteen. Nykyisen oikeusavun normien käyttöön ottaminen vastapuolen kulujen korvaamisessa olisi melko nopeasti toteutettavissa.
Muutosta puoltaisi myös sopimusvapaus. Päämies ja avustaja voisivat edelleen vapaasti sopia palkkiosta. Vain vastapuolen korvausvelvollisuus olisi säännelty. Sääntely olisi yhdenvertainen, sillä hävinneen asianosaisen velvollisuuteen ei vaikuttaisi se, saako voittanut osapuoli oikeusapua vai ei.
Opiskelijani oli oikeassa: ehdotus ei ole kovin radikaali. Loppujen lopuksi kysymys on poliittisesta tahdosta.